lauantai 29. syyskuuta 2012

Sä oot hyvä tyyppi.

Kaksi vuotta sitten aloittelin opintoja Englannissa. Ainakin viimeiset neljä vuotta olin ajatellut hakevani Tampereen yliopistoon opiskelemaan tiedotusoppia, ja kerran kävin kokeilemassakin pääsykokeita - en tosin lainkaan tosissani. Keväällä 2009 makasimme ystäväni kanssa Alanyan rannalla ja yritimme muka lukea pääsykokeisiin. Eihän siitä mitään tullut, ei jaksanut kiinnostaa. Kaveri oli päässyt Aberdeenin yliopistoon ja minä siinä motkotin, että mitä sinä sinne, kalliiksihan se tulee ja Suomessa on niin mahtavan upea koulujärjestelmä. Ystävä lähti ja kolmen kuukauden kuluttua pistin viestiä perään: miten sinne Iso-Britanniaan oikein haetaan opiskelemaan?

Yhtäkkiä olin tehnyt hakemuksen, päässyt opiskelemaan Journalism&Media&Culture Studiesia UWEen ja suunta oli kohti Bristolia. Media ja kulttuuri ei jaksanut kiinnostaakaan, joten vaihdoin johonkin tuntemattomaan. International Relations, mitä se sitten ikinä onkin. Toisin sanottuna kaksi vuotta sitten en oikeastaan edes tiennyt mitä IR on. Nyt olen korviani myöten rakastunut.

Omia polkuja on jälkikäteen jännä pohtia. Eihän tämä ihan suunnitelmien mukaan mennyt. Minusta piti tulla toimittaja, mutta tiedotusoppi jäi kauan sitten. Töissä esimies sanoi toivovansa, että minusta tulisi kuitenkin toimittaja. Vanhempi toimittaja katsoi loppusyksystä otettua kuvaani ja sanoi, että minusta tulee vielä jotain suurta. Punaisin poskin sanoin, että ei nyt toki. Järvenpään mittakaavalla pienikin kun on suurta.

Tässä vaiheessa tutkintoa alkaa loppu jo häämöttää. On viimeinen ensimmäinen luento. On viimeinen Freshers' Fair. On viimeinen joululoma. On viimeinen koe. Ja sitten ovat valmistujaiset. Sitten jäävät taakse Bristol, useita tuttuja, monta kaveria, muutama ystävä ja yksi todella rakas ystävä. Mutta mitä tältä matkalta olenkaan saanut! En vielä ala muistelmia tekemään, mutta kyyneliä on jo vuotanut. Toisina päivinä en malta odottaa, että pääsen tästä paskasta paikasta pois, toisina taas en uskalla edes ajatella, että kohta Bristol on vain paikka, jossa kerran asuin.

Kaksi-kolme vuotta sitten en olisi ikinä uskonut nauttivani opiskelusta näin paljon. Tänään istuin kirjastossa koulupäivän jälkeen - siis viideltä perjantai-iltana. Harmittelin, etten pysty ahmimaan tietoa sisääni nopeammin. Löysin mielenkiintoisia tekstejä, joita en olisi halunnut päästää käsistäni. En olisi mitenkään voinut uskoa, että joskus minä nautin kirjastossa istumisesta perjantai-iltana. Tai saisin siitä suurta iloa, että YK:n päätöslauselmia lukiessani ymmärrän mitä tekstissä sanotaan - rivien välissäkin! Ette voi uskoa, kuinka hyvältä tuntuu opiskella alaa, josta on tosissaan innostunut ja kiinnostunut. Kaukana ovat lukion bilsantunnit, joihin motivaatiota sai hakea kissojen ja koirien kanssa - usein aivan turhaan.

Seuraava askel ei oikeastaan jännitä. Olen hakemassa ainakin neljään eri maisteriohjelmaan kolmessa eri maassa. Lista kasvanee vielä. Tulevaisuudessa lukujärjestyksestä löytyy toivottavasti kursseja, jotka käsittelevät rauhantutkimusta, ehkä myös diplomatiaa. Koko yliopiston ajan olen erottunut joukosta toiveikkuudellani, uskolla parempaan. Kun kaikki muut hylkäsivät demokratian rauhanteorian kevyenä hömppänä, minä viehätyin siitä suuresti. Kun muut tutkivat ilmastonmuutosta tai Nato-suhteita, minä mietin rauhaa ja sitä, kuka rauhaa ajaa.

Monia seuraava askel stressaa. Alalla on järkyttävä kilpailu. Maisterin lisäksi täytyy tehdä vuosi palkatonta työharjoittelua, joihin päästäkseen pitää olla suorastaan ihmelapsi. Jos tulevaisuutta alkaa murehtia ja katsoa sitä realistisesti silmiin, vatsanpohjaan syöpyy nopeasti vatsahaava. Ei, tulevaisuudennäkymät eivät ole kummoiset. Jostakin olen kuitenkin onnistunut löytämään jonkinlaisen rauhan - murehditaan tästä seuraavasta askeleesta ensin, sitten vasta siitä oikeasta elämästä. Maisterin jälkeen aion hakea vielä opettajakoulutukseen, jotta voisin pätevöityä lukion opettajaksi. Eli tässä on vielä kaksi vaihetta, ennen kuin pitää tosissaan murehtia.

Mikä siis aukaisi sanallisen arkkuni juuri tänä iltana? Blogini uuden nimen nimikkobiisi. I wanna leave my footprints on the sand of time. Joskus teini-ikäisenä olin palava ihmisoikeusaktivisti ja nuorisopoliitikko. Ajoin palavasti lapsenoikeuksia ja tein kulutusvalintoja. Sitten jotain tapahtui ja asiat muuttuivat. Mutta se halu tehdä jotain hyvää ei vieläkään ole hävinnyt. Nyt en suunnittele suurta vallankumousta vaan teen hyvän teon kerrallaan. En lahjoita rahaa, juon luvattoman paljon pullotettua vettä ja ostan liikaa materiaa. Mutta. Nostan vanhuksen maahan pudonneen sanomalehden. Käyn luovuttamassa verta kun voin. Rohkaisen ujoa ekaluokkalaista.

Minusta ei ehkä ole YK:n pääsihteeriksi tai edes työntekijäksi. Minulla ei ole diplomaatin sosiaalisia taitoja eikä minulla ole kirjoittajana Nobelin arvoisia ajatuksia. Mutta siksi haluan opettajaksi. Ehkä minä voin auttaa tulevan YK:n pääsihteerin oikealle polulle. Ehkä minä voin rohkaista seuraavaa kirjallisuuden Nobelistia. On todella rauhoittavaa tajuta, että oman jälkensä voi jättää myös pienemmin. Olen mieluummin hiljainen taustatekijä kuin parrasvaloissa patsasteleva poliitikko.

Kauan tuntui pahalta, kun en ollut jotain suurta. Vieläkin ahdistaa, kun minua nuoremmat ovat kiertäneet maailmaa ja käyneet puhumassa YK:n Yleiskokouksen edessä ja tekevät työharjoitteluja Ivy League opintojensa ohella erinäisissä organisaatioissa. Heistä tulee jotain suurta, miksei minusta? Mutta sitten muistan, että on minunkin CV:lläni mittaa. Olen minäkin päässyt pitkälle. En ehkä uralla, mutta kauas olen tullut siitä teinistä, joka kuunteli Apulannan Ilonaa suurissa maailmantuskissa. En ehkä ole se kaikkein kaunein tai fiksuin, mutta tuntuu hyvältä nähdä, kuinka paljon olen itse kasvanut. Tuntuu hyvältä sanoa, että hei Sonja. Sä oot fiksu, empaattinen ja pätevä. Noin sitä pitää.

Koko tämän järkyttävän pitkän tekstin tarkoitus on ehkä sanoa, että ei meidän kaikkien tarvitse olla seuraavia pääsihteereitä. Ei meidän tarvitse olla entisiä narkkareita, jotka ovat tulleet järkiinsä. Itse olen ainakin ylpeä siitä lyhyestäkin matkasta, jonka olen ihmisenä tehnyt. Olen kasvanut ja pysynyt kaidalla tiellä. Turbulenssi on matkan varrella ollut pientä eikä polun varrella ole ollut draamaa. Mutta on ihanaa huomata, että juuri minusta on kasvanut sellainen ihminen, jota itse arvostan: koulutettu, ymmärtävä ja erilaisia mielipiteitä arvostava ja kuunteleva. En halua kenellekään pahaa ja haluan maailman muuttuvan paremmaksi paikaksi.

Suomalaisenahan meidän monien on vaikea antaa itselleen kehuja, saati sitten julkisesti. Useimmiten puhutaan epävarmuuksista, jotka liittyvät ulkonäköön ja siitä, miten tullaan sinuksi oman vartalonsa kanssa. Mutta kuinka moni muistaa tulla sinuiksi myös oman persoonansa kanssa. Välillä on ihan hyvä pysähtyä ja sanoa sille peilikuvalle, että hei. Sä oot tosi hyvä tyyppi.

Niin olet.

5 kommenttia:

  1. Jee, ihanaa! Tätä juuri tarvitsin. Tämä voisi olla minun kirjoittama lause: "Minulla ei ole diplomaatin sosiaalisia taitoja eikä minulla ole kirjoittajana Nobelin arvoisia ajatuksia." Mutta opettajaksi en siltikään halaja. Yksi tärkeimmistä asioista elämässä on mun mielestä päästä siihen pisteeseen, että on sinut itsensä kanssa ja tekee sitä mitä itse haluaa, eikä sitä mitä kuvittelee, että muut haluais sun tekevän tai mikä muiden mielestä olis ihailtavaa. Tsemppiä vikalle vuodelle opintoihin ja maisterihakuun -se on työtä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikeintahan on se, ettei vaadi itseltään liikaa. Pitää tunnustaa, että ei, musta ei ole siihen ja siihen hommaan, mutta tässä toisessa mä voisin olla maailmani paras. :)

      Poista
  2. Ihana, ihana teksti ja jotenkin täydellisesti summaa sitä omaakin ajatusmaailmaa tällä hetkellä. Ihana aina huomata, että hei siellä kaukana on muitakin samanlaisilla poluilla kulkemassa.
    Tsemppiä ja rakkautta kaikkeen ja sillai <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että meitä on kamalasti tällä samalla polulla. Kaikkien pitäisi olla jotain suurta ja mahtavaa - jos vaikka riittäisi, että olisi se maailman paras Sonja :)

      Poista
  3. Ihanan piristävä teksti! Eksyin sun blogiin nyt kun olen itse kirjoittamassa personal statement- hakemustani, ja tää rohkaisi tosi paljon! Haen itse opiskelemaan samaa pääainetta, tosin Lontooseen, joten nähtäväksi jää onko mitään mahkuja, mutta yritän nyt ainakin ja tää sai jotenkin paremmalle mielelle :)

    VastaaPoista