Israel 1,2,3

Mulla oli kamalan kylmä tänään kun pyörin pienessä jännityskuumeessa sängyssä ja rupesin ajattelemaan Israelia ja reilun kuukauden takaista reissua. Syyskuun alussa pakattiin siis rinkat melkein täyteen ja suunnattiin kesäkollegan, Annin ja parhaan yliopistoystäväni Johnathanin kanssa Israeliin.

Marraskuusta asti kuumoteltiin Annin kanssa jonkinlaista matkaa. Kesälle oli taas luvassa älyttömästi töitä, joten töiden ja yliopiston välillä tekisi mieli lähteä jonnekin lämpimään. Perusaurinkolomat eivät kuitenkaan kiinnostaneet, joten maaliskuussa päätettiin ottaa lennot Israeliin. Rehvasteltiin ja röyhisteltiin rintaa, että ollaanpa me huimapäitä, kun niin poliittisesti kireälle alueelle lähdetään. Oi pojat, olimmepa me väärässä.

Lähtöpäivänä Suomessa satoi kamalaa tihkusadetta ja oli yksi syksyn ensimmäisistä koleista säistä - täydellinen päivä siis lähteä lämpöön! Itse olin juuri edellisenä päivänä palannut New Yorkista ja Suomessa ehdin olla 25 tuntia. Mikäpäs siinä! Saimme ihan mukavat lennot Helsinki-Istanbul-Tel Aviv reitille, ja perillä Tel Avivissa olimme myöhään aamuyöllä. Turkish Airlinesin lennot ja Istanbulin olivat kyllä elämäni monikulttuurisin kokemus ja mä olen nähnyt paljon. Istanbuliin laskeutuessamme taustalla soi basaarimusiikki, ihmiset taputtaa laskeutuessa ja koneen vielä rullaillessa porukka nousee ja kaivaa kamoja lokeroista. Me olimme Annin kanssa valehtelematta se vähemmistö - kerrankin näin päin.

Annilla on allergia, jonka kanssa piti olla tarkkana - hostellissamme sattui onneksi olemaan suomalainen tyttö töissä, joka kirjoitti Annille varuilta lapun, jossa selitettiin allergian vakavuus. Tätä sitten esiteltiin kebabmyyjille :P

Tel Avivin kentällä meillä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Mulla oli jenkkien leimat sekä 3 vuoden takaiset Egyptin leimat, mutta niistä ei kysytty mitään. "Mitä teet täällä, tunnetko täällä ketään, milloin lähdet pois?" olivat ainoat kysymykset - olimme valmistautuneet paljon pahempaan. Rinkat saatiin todella nopeasti ja oltiin odottamassa junaa varmaan 45 min koneen laskeutumisesta. Johnathan tuli yksin Englannista seuraavana päivänä ja joutuikin sitten kuulusteluihin pahemman kerran, mutta se oli odotettavissakin - yksin matkaavat miehet kun ovat kovin epäilyttäviä.

Tel Avivissa yövyimme Gordon Hostellissa rannan tuntumassa. Hostelli oli vähän nuhjuinen, mutta passasi reppureissaajille ja etenkin meren läheisyys oli ehdotonta plussaa. Suuntasimme Annin kanssa heti aamusta rannalle, jolla makoilimme koko päivän. Iltapäivällä käytiin vähän shoppailemassa mm. Forever21:ssä :D Matkasimme johonkin ostoskeskukseen, jonka ohi melkein mentiin, koska sen ulkoseinissä ei ollut minkäänlaisia mainoksia. Ovella porukka kävi jonoon ja kaikkien laukut tarkastettiin matkalla sisään. Ostarilla vasta heräsimme siihen, kuinka militarisoitunut maa Israel on. Maassahan on käsityksenki mukaan 2-3 vuoden pakollinen armeija sekä tytöille että pojille ja näitä varusmiehiä/-naisia oli aivan kaikkialla. Jatkuvasti.

Yritimme myös käydä ostamassa maitohappobakteereja ja suihkusaippuaa apteekista - eihän siitä mitään oikein tullut, kun kaikki oli hepreaksi. Illalla Johnathan saapui ja melko samanlainen kaava toistui seuraavana päivänä - rannalle ja sitten käppäilemään.

Tel Aviv oli mulle ainakin suuri yllätys. Kaupunki on todella todella länsimainen eikä uskontojen törmäyksistä näy suurinpiirtein jälkeäkään. Kaupungin rakennetta on vaikea hahmottaa eikä siellä ole niin sanottua keskustaa vaan kauppoja ja kuppiloita jatkuu sinne tänne.

Ranta on todella mukava, joskin ainakin briteille hintava (me suomalaisethan ollaan totuttu kaikkeen kalliiseen..) ja tuolloinkin meille riitti +33 lämpöä ilmassa ja +29 meressä. Mä en ikinä, en siis ikinä ole hikoillut noin paljon tai nauttinut lämmöstä noin vähän. Aivan tuskaa :D

Vietettiin Tel Avivissa ensin 3 päivää, joista jokaisena pääsin onneksi lepäilemään rannalle. Iltapäivinä käveltiin ympäriinsä ja käytiin esimerkiksi Jaffassa, jonka kylkeen Tel Aviv kasvoi ja kohosi. Jaffakin oli jotenkin hassun kliininen, olin odottanut jotain epämääräistä vanhaa kaupunkia. Siitäkin huolimatta tuijottelin lumoutuneena Jaffan kivirakennuksia täydellisen turkoosia Välimerta vasten.

Rakastan myös kaikkia mahdollisia markkinoita ja basaareja, joten sellaiseen oli Israelissakin päästävä moneen otteeseen. Silmiinpistävin erikoisuus olivat kaikki irtotuotteet lämmössä ilman muoveja yms - kuivattuja hedelmiä, mausteita ja irtokarkkeja. Aivan kaikkialla.

Tel Aviv on aika.. no en sanoisi kallis, mutta ehkä hintava? Israel todellakin on länsimaa, jos ei kulttuuriltaan niin ainakin hinnoiltaan, varsinkin kaupungeissa. Tel Aviv tosiaan ei säväyttänyt niinkään, mutta lämpö ja ranta jos houkuttelevat, niin valitsisin Tel Avivin ihan milloin vain Välimeren kohteista, joissa olen käynyt.

Lisäksi rannalla oli todella vähän porukkaa, vaikka säät olivat mitä parhaimmat auringonpalvomiseen. Tel Avivin auringonlasku oli yksi mielettömimmistä, jonka olen koskaan nähnyt. Asiaan tietenkin vaikutti myös se, että olin parhaimpien tyyppien kanssa ja kaikki oli hyvin. Vähän taisi itkettääkin, kun kaikki oli niin hyvin. :)

Satikutia

Sain ystävältä satikutia ja syystä - täälläkään en ole ehtinyt käydä viikkoihin! Yritettiin sovittaa vuokraemännän kanssa aikaa tupatarkastukselle ja kahdesta viikosta löydettiin tasan yksi aamu, kun olin vielä klo 12 kotona. Tahti on se, että lähden kotoa 10-11 pintaan ja tulen 20-22 pintaan. On Politics and IR societyä, on Nordic-Baltic Networkiä, on UWEMUNia, on Student Repiä, on Student Unionia, on eri societyjen tapaamisia, niin ja vissiin sitä kouluakin pitäisi käydä?

Lisäksi olen siis Oxford Intl MUNin sosiaalisen median vastaava sekä mut valittiin Londont Intl MUNin assistant directoriksi human rights counciliin. Wooop! Niin ja siihen päälle vielä maisterihaut.. Käsi ylös, ketä pyörryttää? Mua ainakin. Tällä hetkellä mulla on sängyllä levällä kalenteri, MUN papereita ja socialist societyn mainos sekä nenäliinoja. Olen ollut kaiken päälle vielä 2 viikkoa kipeä, että hurraa. Mutta kattokaahan tätä alla olevaa kuvaa - kuka nyt ei olisi innoissaan tästä?? :P

It's your United Nations

Mulla on uusi harrastus. Mikään ei ole parempaa viihdettä, kuin seurata YK:n Yleiskokousta suorana! Klikklik!

Tuolla sitä oltiin kuukausi sitten. Oli ihan mieletöntä kulkea noissa paikoissa, jotka on aiemmin nähnyt vain kuvista. Osallistuin siis YK:n järjestämään Model UN kokoukseen, jonka tarkoituksena on todenmukaistaa MUNien sääntöjä. Esimerkiksi LiMUNin säännöt ovat hyvinkin kaukana todellisuudesta - kuka helvetti on keksinyt Moderated ja Unmoderated Caucaus, ei niitä ole olemassakaan!

Workshop alkoi tervetulotilaisuudella missä muuallakaan kuin itse Yleiskokous-salissa! Auuu, kuinka mahtavaa! Oli ihan mieletöntä seistä tuolla. Oli kyllä hyvin selvästi havaittavissa, että rakennus on vanha. Kaikki paikat olivat kuluneita ja korjauksen tarpeessa - kaikille valtioille ei ole salissa edes virallisia istumapaikkoja Etelä-Sudanin liityttyä YK:hon. Rakennus on kuitenkin menossa kokonaisvaltaiseen remonttiin hitaasti, mutta varmasti.

Muita huomioita YK:sta: rappuset ovat todella jyrkät. Vessoissa on maailman ohuinta vessapaperia. Ilmastointi on uskomattoman kovalla. Kukaan ei osaa jonottaa kahvilan jonossa.

Omia pikku mokia: onnistuin kävelemään Knotted Gun -patsaan ohi ja ihmettelin, missä se kuuluisa patsas on. Se on yllättävän pieni. Pahin moka: kävelin itse herra Ban Ki-Moonin ohi enkä huomannut häntä! UUUUUGH!!

Workshopien välissä ehdittiin käydä myös YK:n gift shopissa, johon saatoin kuluttaa 39 dollaria.. Hups! Mun pitää ottaa kuva mun kamoista, jotka kulkee mun mukana joka päivä. Oon kuin mikäkin pahin fani ja nörtti samaan aikaan, huh huh! Pääsimme käymään myös opastetulla kierroksella, joka ei kuitenkaan ollut mitenkään erikoinen varsinkaan meille, jotka tunnemme YK:n jo muutenkin suhteellisen hyvin. Tai no hyvin ja hyvin, mutta you know.

Mä en malta odottaa, että meidän yliopiston oma MUN on! Enää kuukausi ja koko projekti on ohi. Mun rooli on olla puheenjohtaja ja pääsihteeri - vähän mennään YK:n käytäntöjä vastaan, mutta henkilöstöpulan takia näin. Ihan mieletöntä tuoda tällainen konsepti meidänkin yliopistoon, toivottavasti alemmilla luokilla opiskelevat tekevät tästä perinteen :) Vink vink, Iida ja Kata ;)

Sä oot hyvä tyyppi.

Kaksi vuotta sitten aloittelin opintoja Englannissa. Ainakin viimeiset neljä vuotta olin ajatellut hakevani Tampereen yliopistoon opiskelemaan tiedotusoppia, ja kerran kävin kokeilemassakin pääsykokeita - en tosin lainkaan tosissani. Keväällä 2009 makasimme ystäväni kanssa Alanyan rannalla ja yritimme muka lukea pääsykokeisiin. Eihän siitä mitään tullut, ei jaksanut kiinnostaa. Kaveri oli päässyt Aberdeenin yliopistoon ja minä siinä motkotin, että mitä sinä sinne, kalliiksihan se tulee ja Suomessa on niin mahtavan upea koulujärjestelmä. Ystävä lähti ja kolmen kuukauden kuluttua pistin viestiä perään: miten sinne Iso-Britanniaan oikein haetaan opiskelemaan?

Yhtäkkiä olin tehnyt hakemuksen, päässyt opiskelemaan Journalism&Media&Culture Studiesia UWEen ja suunta oli kohti Bristolia. Media ja kulttuuri ei jaksanut kiinnostaakaan, joten vaihdoin johonkin tuntemattomaan. International Relations, mitä se sitten ikinä onkin. Toisin sanottuna kaksi vuotta sitten en oikeastaan edes tiennyt mitä IR on. Nyt olen korviani myöten rakastunut.

Omia polkuja on jälkikäteen jännä pohtia. Eihän tämä ihan suunnitelmien mukaan mennyt. Minusta piti tulla toimittaja, mutta tiedotusoppi jäi kauan sitten. Töissä esimies sanoi toivovansa, että minusta tulisi kuitenkin toimittaja. Vanhempi toimittaja katsoi loppusyksystä otettua kuvaani ja sanoi, että minusta tulee vielä jotain suurta. Punaisin poskin sanoin, että ei nyt toki. Järvenpään mittakaavalla pienikin kun on suurta.

Tässä vaiheessa tutkintoa alkaa loppu jo häämöttää. On viimeinen ensimmäinen luento. On viimeinen Freshers' Fair. On viimeinen joululoma. On viimeinen koe. Ja sitten ovat valmistujaiset. Sitten jäävät taakse Bristol, useita tuttuja, monta kaveria, muutama ystävä ja yksi todella rakas ystävä. Mutta mitä tältä matkalta olenkaan saanut! En vielä ala muistelmia tekemään, mutta kyyneliä on jo vuotanut. Toisina päivinä en malta odottaa, että pääsen tästä paskasta paikasta pois, toisina taas en uskalla edes ajatella, että kohta Bristol on vain paikka, jossa kerran asuin.

Kaksi-kolme vuotta sitten en olisi ikinä uskonut nauttivani opiskelusta näin paljon. Tänään istuin kirjastossa koulupäivän jälkeen - siis viideltä perjantai-iltana. Harmittelin, etten pysty ahmimaan tietoa sisääni nopeammin. Löysin mielenkiintoisia tekstejä, joita en olisi halunnut päästää käsistäni. En olisi mitenkään voinut uskoa, että joskus minä nautin kirjastossa istumisesta perjantai-iltana. Tai saisin siitä suurta iloa, että YK:n päätöslauselmia lukiessani ymmärrän mitä tekstissä sanotaan - rivien välissäkin! Ette voi uskoa, kuinka hyvältä tuntuu opiskella alaa, josta on tosissaan innostunut ja kiinnostunut. Kaukana ovat lukion bilsantunnit, joihin motivaatiota sai hakea kissojen ja koirien kanssa - usein aivan turhaan.

Seuraava askel ei oikeastaan jännitä. Olen hakemassa ainakin neljään eri maisteriohjelmaan kolmessa eri maassa. Lista kasvanee vielä. Tulevaisuudessa lukujärjestyksestä löytyy toivottavasti kursseja, jotka käsittelevät rauhantutkimusta, ehkä myös diplomatiaa. Koko yliopiston ajan olen erottunut joukosta toiveikkuudellani, uskolla parempaan. Kun kaikki muut hylkäsivät demokratian rauhanteorian kevyenä hömppänä, minä viehätyin siitä suuresti. Kun muut tutkivat ilmastonmuutosta tai Nato-suhteita, minä mietin rauhaa ja sitä, kuka rauhaa ajaa.

Monia seuraava askel stressaa. Alalla on järkyttävä kilpailu. Maisterin lisäksi täytyy tehdä vuosi palkatonta työharjoittelua, joihin päästäkseen pitää olla suorastaan ihmelapsi. Jos tulevaisuutta alkaa murehtia ja katsoa sitä realistisesti silmiin, vatsanpohjaan syöpyy nopeasti vatsahaava. Ei, tulevaisuudennäkymät eivät ole kummoiset. Jostakin olen kuitenkin onnistunut löytämään jonkinlaisen rauhan - murehditaan tästä seuraavasta askeleesta ensin, sitten vasta siitä oikeasta elämästä. Maisterin jälkeen aion hakea vielä opettajakoulutukseen, jotta voisin pätevöityä lukion opettajaksi. Eli tässä on vielä kaksi vaihetta, ennen kuin pitää tosissaan murehtia.

Mikä siis aukaisi sanallisen arkkuni juuri tänä iltana? Blogini uuden nimen nimikkobiisi. I wanna leave my footprints on the sand of time. Joskus teini-ikäisenä olin palava ihmisoikeusaktivisti ja nuorisopoliitikko. Ajoin palavasti lapsenoikeuksia ja tein kulutusvalintoja. Sitten jotain tapahtui ja asiat muuttuivat. Mutta se halu tehdä jotain hyvää ei vieläkään ole hävinnyt. Nyt en suunnittele suurta vallankumousta vaan teen hyvän teon kerrallaan. En lahjoita rahaa, juon luvattoman paljon pullotettua vettä ja ostan liikaa materiaa. Mutta. Nostan vanhuksen maahan pudonneen sanomalehden. Käyn luovuttamassa verta kun voin. Rohkaisen ujoa ekaluokkalaista.

Minusta ei ehkä ole YK:n pääsihteeriksi tai edes työntekijäksi. Minulla ei ole diplomaatin sosiaalisia taitoja eikä minulla ole kirjoittajana Nobelin arvoisia ajatuksia. Mutta siksi haluan opettajaksi. Ehkä minä voin auttaa tulevan YK:n pääsihteerin oikealle polulle. Ehkä minä voin rohkaista seuraavaa kirjallisuuden Nobelistia. On todella rauhoittavaa tajuta, että oman jälkensä voi jättää myös pienemmin. Olen mieluummin hiljainen taustatekijä kuin parrasvaloissa patsasteleva poliitikko.

Kauan tuntui pahalta, kun en ollut jotain suurta. Vieläkin ahdistaa, kun minua nuoremmat ovat kiertäneet maailmaa ja käyneet puhumassa YK:n Yleiskokouksen edessä ja tekevät työharjoitteluja Ivy League opintojensa ohella erinäisissä organisaatioissa. Heistä tulee jotain suurta, miksei minusta? Mutta sitten muistan, että on minunkin CV:lläni mittaa. Olen minäkin päässyt pitkälle. En ehkä uralla, mutta kauas olen tullut siitä teinistä, joka kuunteli Apulannan Ilonaa suurissa maailmantuskissa. En ehkä ole se kaikkein kaunein tai fiksuin, mutta tuntuu hyvältä nähdä, kuinka paljon olen itse kasvanut. Tuntuu hyvältä sanoa, että hei Sonja. Sä oot fiksu, empaattinen ja pätevä. Noin sitä pitää.

Koko tämän järkyttävän pitkän tekstin tarkoitus on ehkä sanoa, että ei meidän kaikkien tarvitse olla seuraavia pääsihteereitä. Ei meidän tarvitse olla entisiä narkkareita, jotka ovat tulleet järkiinsä. Itse olen ainakin ylpeä siitä lyhyestäkin matkasta, jonka olen ihmisenä tehnyt. Olen kasvanut ja pysynyt kaidalla tiellä. Turbulenssi on matkan varrella ollut pientä eikä polun varrella ole ollut draamaa. Mutta on ihanaa huomata, että juuri minusta on kasvanut sellainen ihminen, jota itse arvostan: koulutettu, ymmärtävä ja erilaisia mielipiteitä arvostava ja kuunteleva. En halua kenellekään pahaa ja haluan maailman muuttuvan paremmaksi paikaksi.

Suomalaisenahan meidän monien on vaikea antaa itselleen kehuja, saati sitten julkisesti. Useimmiten puhutaan epävarmuuksista, jotka liittyvät ulkonäköön ja siitä, miten tullaan sinuksi oman vartalonsa kanssa. Mutta kuinka moni muistaa tulla sinuiksi myös oman persoonansa kanssa. Välillä on ihan hyvä pysähtyä ja sanoa sille peilikuvalle, että hei. Sä oot tosi hyvä tyyppi.

Niin olet.

i was here.

Nyt muuttui. Mietin jo kauan sitten, että onpa tällä blogilla tyhmä nimi. Ehkä tämä uusikin nimi on tyhmä, mutta se ei ainakaan ole kirjaimelliseen paikkaan sidottu, ei ole vaikea kirjoittaa eikä kuulosta ripulilta. Toivottavasti uudet ja vanhat löytävät paikalle tännekin, vaikka osoitekin on uusi http://sonjawashere.blogspot.co.uk/

Kymmenen pistettä sille, joka keksii mistä inspiroiduin. Eipä sitä elämältään muuta toivo kuin sitä, että voi tehdä jotain pysyvää. Jotain, josta on jolle kulle hyötyä. Jotain hyvää. :)

Kettureppu

Tuijottelin tässä yhtenä päivänä porukkaa koulun käytävillä. Kaikilla muijilla on biker-nahkatakit ja niillä, joilla ei ole, on viininpunaset pillifarkut tai legginsit ja tikkitakki. Ja niin myös jätkillä. Viininpunaset housut ja tikkitakki. Ja ihan ylös asti napitettu kauluspaita. Ihan kaikilla. Toveri Emmi huomautti, että kelatkaa, kuinka gayltä suomalaiset jätkät näyttäisi tikkitakissa. Sepä se. Mulla oli tikkitakki tokalla. Se oli oranssi.

Toisaalta, kyllä meidät pohjoismaalaisetkin tunnistaa. Nimittäin Kånkenin ketturepusta! Itse sijoitin moiseen hipsterihullutukseen kesällä ja ai että on hyvä reppu, vaikka partioystävä sitä epäilikin. Israelissa kiertäessä brittiseuralaisemme oppi tunnistamaan pohjoismaalaiset bongailemalla Kånkenin reppuja. Samaa on täällä briteissä. Noora oli istunut luennolla ja sen viereen istahti jätkä, joka kysyi, mistä Noora on kotoisin. No Suomesta. Eipä ollut poika yllättynyt - reppu paljasti kaiken. Poika itse oli Ruotsista. Yhdellä toisellakin pojalla on Kånken - hänen tyttöystävänsä on suomalainen. Mun kanssa samalla pysäkillä jää pois yksi tyttö, jolla on pinkki Kånken. Hän tuli pari päivää sitten mun taakse kauppajonossa ja tokaisin sille, että "nice bag". Yllätyksekseni hän olikin britti, ja siinä sitten juteltiin meidän hienoista repuistamme.

Itse olen miettinyt, että onko tää reppu oikeasti hieno - siis niiden silmissä, jotka ei tunne merkkiä tai kontekstia yhtään. Oikeutin itselleni moisen sijoituksen sillä, että asun Briteissä. Eihän täällä ole sitä kenelläkään, koti-Suomessa se on kaikilla hipstereillä. Tämä pinkkikånkentyttö sanoi, että joku oli kutsunut häntä ylikasvaneeksi vauvaksi. Itse pyysin rehellistä vastausta kaverilta: onko reppu hit or shit? "First I was like.. what is that? But now I actually think it's really cool."

Rok on.

NYC&UN

Elokuun viimeisellä viikolla otin suunnaksi New Yorkin. Hullulla haipakalla lähdin vikan työpäivän jälkeen  pakkaamaan, sieltä luokkakokoukseen, pakkaamaan lisää, hetkeksi nukkumaan ja bääm, lentokentälle. Lensin Heathrown kautta ja tuntui jännältä olla väliaikaisesti kolmioleipien ja sipsipussien maassa.

Lentäminen Ameriiikkaan oli kyllä tarkkaa. Check-iniä ei voinut tehdä suoraan Helsingistä JFK:lle vaan Lontoossa piti hakea boarding pass erikseen, kamat onneksi menivät suoraan. Helsingin ja JFK:n välillä mut turvaa tarkastettiin kolme kertaa, passi katsottiin 7 kertaa, boarding pass Heathrowlla 4 kertaa ja Nykissä vielä tietenkin pitkä passijono, sormenjäjlet ja kuva. Jokohan ne usko, kuka oon?

JFK:ltä otin ennakkoon varaamani kuljetuksen, joka yksin matkustavalle tuli ehdottomasti halvemmaksi. JFK:ltä Manhattanin hotelleille taksi maksaa kiinteästi $45+tullit, ja toi kuljetus oli $22 meno-paluuna. Mun hotelli oli Pod 39, jota suosittelen ehdottomasti. Halvemmalla olisin tietenkin päässyt, mutta matkustaminen oli muutenkin niin jänskää, että halusin olla rauhassa omassa huoneessa yöt ennemmin kuin hostellissa. Hotelli oli todella hyvällä paikalla ja katolla oli upouusi terassi - kannattaa maistaa siellä lemon-ginger-mocktailia, jos sinne päädytte! Aivan mielettömät maisemat varsinkin pimeällä.

Muita suosituksia mulla ei oikein ole. Käytiin perheen kanssa New Yorkissa vuonna 2008 ja silloin kierrettiin kaikki pakolliset turistikohteet. Mulla oli tuolla oikeastaan vain yksi kokonainen ja kaksi puoliksi vapaata päivänä, muuten olin aika tiiviisti YK:lla, mutta kiertelin vähän kuitenkin. Olihan se hassu vaan lähteä kävelemään suuntaan X ja yhtäkkiä huomata olevansa Empire State Buildingin juurella :P Ekana iltana kävin Times Squarella, joka oli oikeasti aika kamala helvetti. Yök. Viimeksi olin ihan fiiliksissä, mutta nyt siellä oli vaan aivan liikaa ihmisiä, huh huh. Ja hei, miksi rakastaa kapitalismin tiivistymää: aukio, joka on vuorattu kirkkailla mainoksilla? :D

Sunnuntaiaamuna heräsin mukavasti klo 5.40. Seiskalta luovutin ja lähdin kävelemään ympäriinsä. Suuntasin ensin YK:lle katsoakseni, minkä pituinen matka mulla olisi. Ei pitkä lainkaan. Seuraavaksi talsin jonnekin suuntaan ja päädyin aamupalalle Public Libraryn portaille. Bagel ja appelsiinimehua oli tarjolla ;) Oli aikamoinen fiilis istuskella siellä yksin, kun koko kaupunki oli kerrankin hiljainen. Pikkuhiljaa kaupunkikin heräsi ja mä lähdin kohti Macy'siä, joka ei tietenkään ollut vielä auki. Istuskelin sitten jollain penkeillä ja kirjottelin päiväkirjaa, kunnes Macy's sitten aukesi. Ja sitten mä eksyin sinne. Mä kirjaimellisesti eksyin kauppaan! Aivan kamalaa :D

Sunnuntaina suuntasin vielä Sohoon, minne otin taksin. Suosittelen tuota shoppailijoille, kaikki kaupat samoilla huudeilla. Itse shoppasin äidille Macy'sissä, itselle ja siskoille Forever21:ssa ja Old Navyssä. Jälkimmäisestä ostin housut, jotka on ehdottomasti mun suosikit nyt. Sopivan napakat, mutta samalla mun pätkäsäärille juuri sopivan pitkät - ei varmaan menis hirveästi menis pieleen, jos näitten olis oikeasti pitänyt olla sellaset 3/4 lahkeet :D

Torstaina mulla oli päivä aikaa ennen kuin piti suunnata lentokentälle. Heräilin rauhassa, pakkasin kamat ja lähdin Central Parkiin. Istuin Sheep Meadowiin lueskelemaan ja syömään lounasta. Onnistuin saamaan myös ihana raidat hartioihin, joista oli sitten Israelissa aikamoista päästä eroon.

Teen vielä toisen postauksen niistä YK-päivistä, tästäkin tuli jo ihan hirveän pitkä :D Huomatkaa alla kuulumispostaus :)